MUUTTO ON MATERIALISTIN (BLOGISTIN) PALKKA

Posterous päätti pistää pillit pussiin ja palvelun kiinni - siksipä tämäkin blogi joutui muuttamaan. Harmi, sillä pidin kovasti Posterousin yksinkertaisuudesta. Nyt tuntuukin äärimmäisen vaikealta valita oikean väristä tekstiä, otsikkoa, kirjasintyyppiä ja sivun asettelua. Onneksi muutettavaa ei ollut tolkuttoman paljon. Vanhojen tekstien lopusta löytyy tieto, koska teksti on alun perin julkaistu - toivottavasti uusiakin saan jossain vaiheessa aikaiseksi! Tervetuloa!

ILOITSEN

..kun vitosia yleensä kokeista saanut oppilas saakin seiskan.

…kun yleensä tunneilla levottomasti harhaileva oppilas tarttuu annettuun tehtävään ja keskittyy.

…kun työkaveri toivottaa minulle huomenta.

…kun luokka yhdessä ratkoo annettua ongelmaa.

…kun yksinäinen, hiljainen tyttö nauraa välitunnilla tyttöporukassa.

…kun joku on tuonut opettajainhuoneeseen tarjolle suklaata ilman syytä.

…kun yksikään tekninen laite ei jumita koko päivänä.

…kun oppilaan huoltaja on laittanut viestiä ihan vain kysyäkseen, miten hänen lapsellaan koulussa menee.

…kun luokan heikoinkin oppilas tajuaa, mikä on predikatiivi.

…kun koulun käytävillä tuoksuu köksänluokissa leivottu pulla.

…kun oppilaat pitävät valitsemastani luettavasta kirjasta.

…kun oppilaat haluavat vielä seuraavallakin tunnilla jatkaa keskustelua, jota on edellisellä tunnilla käyty.

…kun ulkona paistaa aurinko.

…kun oppilaat menevät ulkovälitunnille ulos ilman, että valvovan opettajan tarvitsee menettää hermojaan heitä ulos ajaessaan.

…kun oppilas, joka yleensä kirjoittaa vain viiden rivin kirjoitelmia, kirjoittaa sivun mittaisen tekstin.

…kun koulun kirjaston ovella on jono ennen sen avaamista.

…kun kuvisope on oppilaiden kanssa tehnyt luokkani vitriiniin jotain hienoa.

…kun oppilas uskaltaa antaa palautetta.

…kun luokkani liitutaulu on pesty ihan puhtaaksi.

…kun ysiluokkalaiset nauravat teksteilleen, joita he ovat seiskalla kirjoittaneet.

…kun saan opettaa pilkkusääntöjä.

…kun jaksan hermostumatta sietää lapsellisesti ja ilkeästikin käyttäytyvää oppilasta.

…kun oppilas haluaa kertoa minulle asioista, jotka eivät liity kouluun.

...kun saan tehdä työtä, jossa saan olla luova, kokea joka päivä uusia asioita ja josta useimmiten kovasti pidän. (10/2012)

PAREMPI PÄÄ PIPOSSA KUIN KYMMENEN TAIVASALLA

Kun olin ala-asteella (niin, silloin ala-aste oli vielä ala-aste eikä alakoulu), sain koulun logolla varustetun hienon pipon. Se oli sellainen peruspipo, jossa oli reppanan näköinen tupsu nauhan päässä ja jonka reuna oli käännetty kerran. Olisin halunnut tehdä trenditietoisen valinnan ja tilata neonkeltaisen pipon, mutta tylsä äitini vaati ottamaan mitäänsanomattoman valkoisen. Samassa yhteydessä oli mahdollisuus tilata myös muodikkaita ulkoilupantoja koulun logolla. Niistä sai kätevästi kammottavan ruman pipon avaamalla pannan ja kuristamalla syntynyt tuubi toisessa päässä olevalla narulla. Siellä sitten pompoteltiin välitunneilla ja kylillä pipot päässä ja edustettiin koulua.

Ala-asteen lopulla viimeinkin tajusin, että aikuisuuden merkki on se, ettei käytä pipoa, vaikka keli olisi mikä. Koulun säännöt vaativat pitämään pipoa ulkona päässä, jos oli kylmä ilma. Tylsää. Protestoimme sääntöä vastaan käärimällä (koulun logolla varustettujen) pipojemme reunat ainakin kolmeen kertaan. Olimme mielestämme ainakin 14-vuotiaan näköisiä, kun kiristelimme halkaisijaltaan ehkä 15-senttistä piponkuvatusta päähämme. Vähän niin kuin juutalaisten kipaa olisi pään suojana pitänyt. Kovalla pakkasella korvat helottivat kirkkaan punaisina.

Merkittävä murros tapahtui yläasteelle mentäessä: pipoa ei ollut pakko käyttää! Mikä vapauden tunne olikaan, kun polki 18 asteen pakkasessa polkupyörällä pysäkille ilman päähinettä! Joku puhui koulussa jäätyneistä aivosoluista, mutta se meni samaan kategoriaan Orbit-purkan aiheuttaman aivosyövän kanssa (Joku epäili kyllä jutun olevan totta ja lopetti Orbitin syönnin). Onneksi tuli uusi muoti, nimittäin baseball-lippikset. Niitä sitten pidettiin päässä pakkasella ja kesällä, sisällä (aina, kun opettajan silmä vältti) ja ulkona. Tämä muoti pelasti tosin vain poikien aivosoluja.

Hullussa orastavan aikuisuuden huumassa en peruskoulun jälkeen keskittynyt pipoasioiden tarkkailuun moneen vuoteen. Tajusin kyllä jossain vaiheessa, että pipo on ihan kiva keksintö, jos ulkona on tarpeeksi kylmä ja jos kampauksen väkertämiseen ei ole käyttänyt viittä minuuttia kauempaa. Sitten koitti se päivä, kun palasin kouluun, ja mitä kummaa - siellähän niitä pipoja tönötti joka toisessa teini-ikäisessä päässä. Kuka keksi, että pipo on pop? Se ala-asteajoiltani tuttu mallikin on palannut ja ilmesesti taas painumassa unholaan pikavisiitin jälkeen. Tosin lieve on taitettu suoraksi ja koulun logo korvattu typerällä Svea-tekstillä (nämä pipot ovat onneksi jo katoavaa nuorisomuotia). Tekstillä ("Bad hair day") selitellään sitä, miksi pipoa pitää pitää päässä. Jotkut ovat fiksuina tajunneet, että pipo on aika kuuma päässä helteellä, ja korvanneet sen suoralippaisella rekkamieslippiksellä. Tai no nykyään nämä lippikset ovat kuulemma tosi kalliita, mikä johtunee siitä, että niissä on paljon blingbling-koristeita, mutta silloin, kun minä olin teini-ikäinen, tällaisia lippiksiä käyttivät vain puukengissä kulkevat rekkakuskit, jotka tuskin olisivat ilahtuneet, jos joku olisi tullut heilumaan heidän lippiksensä ympärille kuumaliimapistoolin ja strassipurkin kanssa. Pipoja (tai näitä lippiksiä) täytyy pitää päässä aina ja kaikkialla. Jos siitä pitääkin luokassa luopua, päähine asetellaan hellästi pulpetille ja sitä saatetaan silitellä ja sovitella kesken tunnin. Piporiippuvaisimmat yrittävät vetää hupun päähänsä heti, kun pipo täytyy ottaa pois.

Sitä en vain voi käsittää, miten kukaan voi pitää pipoa kellon ympäri päässään. Liittyykö tapaan alkukantasta pelkoa siitä, että lintu kakkaa keskelle jakausta? Pelkkä tarve erottua aikuisista se ei ole, sillä niin montaa pipopäistä aikuista Mäkkärissä ruokailemassa olen ihmetellyt viime vuosien aikana - ellei näillä aikuisilla sitten ole tarve osoittaa olevansa ikinuoria.

Ostin itsekin sellaisen trendikkään myssyn ja laitoin sen päähäni, kun katselin telkkaria kotona. Pää hikosi ihan kamalasti, ja se oli epämiellyttävää. Oikeastaan se oli yhtä epämiellyttävää kuin ajaa polkupyörällä paukkupakkasessa ilman pipoa. (10/2012)

Tällainen hieno pipo minulla on. Oppilaatkin ovat kateellisia.

KANSANKYNTTILÄ

Kun hän oli pieni, naapurin tädit ihastelivat hänen hyvää käytöstään. Hänen äitinsä ompeli hänelle itse jumppapuvun voimistelukerhoa varten, ja kun hänen opettajaisänsä tuli töistä kotiin, he söivät yhdessä lihakeittoa tai makkarakastiketta kuoripottujen kanssa. Tiistaisin päivällisen jälkeen hän lähti partioon ja keskiviikkoisin pianotunnille. ”Katso aina silmiin, kun kättelet”, muistutti äiti häntä aina, kun he menivät kylään.  Sitä hän nyt toistaa omille lapsilleen ja oppilailleen ja muistaa aina kätellä napakasti. 

Maanantaisin hän käy italiankurssilla, keskiviikkoisin seurakunnan sekakuorossa ja torstaisin hän vetää paikallisen urheiluseuran naisvoimisteluryhmää. Hän on kunnanvaltuutettu ja ajaa valtuustossa ahkerasti niitä asioita, jotka liittyvät kouluun, kulttuuritoimeen ja lapsiperheisiin. ”Lapsissa on tulevaisuus” oli hänen vaaliteemansa. Kahtena iltana viikossa hän käy sauvakävelemässä heijastinliivi päällä. ”Terve sielu terveessä ruumiissa”, hän toistaa aina ystävilleen. Tupakkaa hän ei olekaan koskaan maistanut ja alkoholiakin hän nauttii vain ylioppilasjuhlissa ja vuosittain hääpäivänään, kun hänen aviomiehensä vie hänet ravintolaan syömään. 

Perheensä kanssa hän viettää paljon aikaa. He tekevät yhdessä puutarhatöitä, käyvät marjassa ja pelaavat lautapelejä. Kesälomalla he kiertelevät asuntovaunun kanssa ympäri Suomea tutustumassa kulttuurikohteisiin.  Joka perjantai hän käy viikkosiivouksen tehtyään kaupassa viikonloppua varten ja ostaa tietenkin tuoreita, suomalaisia raaka-aineita ja joskus itselleen Fazerin sinisen suklaalevyn – se on hänen salainen paheensa.

Hänellä on usein Marimekon raidallinen paita ja Ristomatti Ratian suunnittelema olkalaukku, jossa hän kuljettaa opettajanpäiväkirjaansa, raidallista penaaliaan ja leimasimiaan. Joulu- ja syntymäpäivälahjaksi hän saa läheisiltään Kalevala-koruja, mikä ilahduttaa häntä, sillä hän arvostaa suomalaista kulttuuria, taidetta ja historiaa. Hän onkin osallistunut myös kansalaisopiston kansallispukukurssille, jossa hän on valmistanut itselleen Hämeen kansallispuvun.  Kankaat hän tietenkin kutoi siihen itse.

Töihin hän saapuu aina hyvissä ajoin. Hänen luokassaan kartongit ovat värijärjestyksessä, kello on ajassa ja hän pitää huolen, että taulu on aina huolella pyyhitty. Sadesäällä hän laittaa jalkaansa kumisaappaat, että oppilaat näkisivät, miten pukeudutaan säänmukaisesti. Hänen luokassaan on aina työrauha, sillä hän tietää, miten kuri pidetään. Jokainen hänen oppilaistaan osaa piirtää marginaalit vihkoon oikealle kohtaa, tuntee piharatamon ja kurjenmiekan sekä osaa luetella Suomen vesistöt. Oppilaat kunnioittavat häntä, ja hän on aina valmis (paitsi silloin, kun hän on luottamustehtävissään) keskustelemaan oppilaiden vanhempien kanssa yhteisistä kasvatustavoitteista.  

Joskus – kuitenkin hyvin harvoin – hän väsyy nopeatempoiseen työhönsä. Onneksi silloin yleensä melko nopeasti hän muistaa pitkän kesälomansa ja tajuaa olla kiitollinen siitä ja työstään.

- - -

Onneksi minun ei tarvitse olla kansankynttilä, vaikka joitain kansankynttilän piirteitä itsessäni joskus tunnistankin. Onneksi riittää, että opettajanakin olen tavallinen ihminen. (10/2012)

LOMAKE

Lokakuun 12. päivänä opettaja Nurminen saapui opettajahuoneeseen ärtymystä puhkuen. Hän oli lähtenyt aamulla hyvissä ajoin töihin, vaikka hänen tuntinsa alkoivatkin vasta puolilta päivin, sillä luokassa odotti iso pino korjattavia kokeita. Aamu oli ollut leppoisa, aamukahvi hyvää ja aamuradion juontajien jutut vähemmän tyhmiä kuin edellisenä aamuna. Päivä oli näyttänyt lupaavalta, ja aurinkokin pilkisteli syksyisten puiden lehvien lomasta. Hyvä tuuli oli kuitenkin muuttunut ärtymykseksi, kun Nurminen oli kaartanut Fordillaan koulun pihaan. Vera ja Ali olivat notkuneet koulun nurkalla, ja vaikka he kuinka olivat yrittäneet tehdä nopeita peliliikkeitä, Nurminen oli autonsa ikkunasta nähnyt selän taakse piilotetut, käryävät tupakat. Nyt Nurmisen olisi pakko täyttää asiasta lomake, että oppilaat joutuisivat edesvastuuseen.

Nurminen tutki opettajainhuoneessa ilmoitustaulua. Monimutkaisen rangaistuskäytäntökaavion perusteella hänen piti nyt täyttää rangaistuslomake 2, joka piti toimittaa kolmannen portaan kasvatuskeskusteluja hoitavalle opettajalle – olihan molemmilla, sekä Veralla että Alilla, jo useita rikkeitä kontollaan. Nurminen tuskaili lomakkeen kysymysten kanssa, kun innokas opettaja Halli törmäsi paikalle. ”Ai Vera on taas jäänyt kiinni? Kyllä sun nyt täytyy kuule täyttää huolilomake! Tämähän on ihan jatkuvaa! Se löytyy sisäisestä verkosta ihan helposti, ei sen täyttämiseen mene kuin pari minuuttia.” Nurminen tunki kasvatuskeskustelulomakkeen numero 2 (kahtena kappaleena, sillä olihan molemmille oppilaille kirjoitettava omansa) opettaja Huuhdan lokeroon ja lähti kohti opettajien käytössä olevia tietokoneita.

Kahden eri sisäänkirjautumisen jäkeen – sisäisessä verkossa on kaikkea salaista, eikä sinne saa päästää ulkopuolisia – Nurminen pääsi viimein tutkimaan kaupungin lomaketarjontaa. Kolmannelta sivulta löytyi lomake F307, jota kutsuttiin myös huolilomakkeeksi. Kun opettaja oli kerran yrittänyt täyttää lomaketta sähköisesti ja järjestelmä oli kaatunut, hän päätyi tulostamaan ja täyttämään sen käsin. ”Millaista tukea oppilaalle on tarjottu?” luki lomakkeessa. Opettaja Nurminen veti kohtaan viivan. Ei hän osannut vastata. Nurminen tyytyi kirjoittamaan lomakkeen kohtaan 3.2. tiedon siitä, että on toistuvasti nähnyt Veran tupakalla ja ettei tunneilla opiskelu oikein tahdo sujua. Kokeestakin tyttö oli saanut vain 5+. Tunnin taistelun jälkeen huolilomake oli valmis.

Koska opettaja Nurminen oli nyt jo istunut koneelle, hän päätti lukea samalla sähköpostinsa ja siirtää kokeiden tarkastamista vielä hiukan eteenpäin. Postilaatikko näytti 23 uutta viestiä. Ylimpänä oli tärkeäksi merkitty viesti. Siinä muistutettiin kyselystä, johon opettajien oli ehdottomasti vastattava ennen lokakuun 13. päivää. Kyselylomakkeen täyttäminen veisi viestin mukaan vain kymmenen minuuttia. Nurminen klikkasi linkkiä.

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Nurminen sulki kyselyn. Seuraava sähköpostiviesti koski opettaja Hallin valvontaluokan oppilaan oppimissuunnitelmaa. Viestin liitteenä oli lomake G421, joka oli tapana täyttää luokanvalvojan avuksi, jotta tämä saisi koottua oppimissuunnitelman (lomake ER201) mahdollisimman vaivattomasti. Opettaja Nurminen avasi lomakkeen ja alkoi täyttää. ”Oppilaalla on vaikeuksia seuraavissa asioissa: tunne-elämän vaikeudet, oman toiminnan ohjaus, huolellisuus?” Nurminen tuijotti arviointikirjaansa ja mietti kuumeisesti, mitä lomakkeeseen pitäisi täyttää. Hän muisteli oppilaan käyttäytymistä tunnilla. Oliko puhelimen esillä pitäminen oman toiminnan ohjauksen puutetta? Vai välinpitämättömyyttä? Pahoinvointia? Riippuvaisuutta? Kolmelle viimeiselle ei ollut lomakkeessa rastinpaikkaa. Nurminen päätyi laittamaan rastin kohtaan ”motivaatio” ja selitti asiaa muutamalla sanalla. Nurminen vilkaisi kelloa. Tunnin alkuun olisi enää tunti aikaa.

Opettaja Halli huusi Nurmista opettajainhuoneen puhelimeen, ja Nurminen tallensi nopeasti kesken jääneen lomakkeen. Puhelimessa oli Nurmisen valvontaluokan Pertun äiti. Perttu oli taas nukkunut pommiin. Nurminen keskusteli äidin kanssa puhelimessa asiasta ja yhdessä sovittiin, että asiasta pidettäisiin äidin ja pojan kanssa palaveri seuraavan viikon tiistaina. Puhelun päätyttyä Nurminen kirjoitti kalenteriinsa tapaamisen ylös ja mietti, että tapaamista varten täytyisi muistaa tulostaa muistiolomake R34. Opettaja Nurmisen ajatukset keskeytti koulusihteerin hihkaisu. Hän muistutti, että Nurminen ei ollut vielä toimittanut kansliaan koulutuslomaketta HH451, jolla haettiin virka- ja koulutusvapaata. Nurminen seurasi koulusihteeriä nöyrästi kansliaan ja alkoi täyttää lomaketta, jonka koulusihteeri ystävällisesti hänelle verkosta tulosti. ”Koulutuspäivän kesto ja koulutuksen kesto tunteina? Avustuksen myöntäjä, määrä ja laatu? Koulutuspäivät, jos eri kuin matka-aika?” Nurminen hikoili ja mietti, mistä löytäisi liitteeksi vaadittavan koulutusohjelman, joka oli tullut jo koulutuksen ilmoittautumislomakkeen yhteydessä kaksi kuukautta sitten. Kello soi, Nurminen allekirjoitti lomakkeen hätäisesti, heitti sen koulusihteerille ja lähti luokkaansa koulun kolmanteen kerrokseen.

Oppilaat parveilivat luokan oven edessä, kun opettaja Nurminen saapui paikalle. Hän avasi oven ja massa alkoi vyöryä sisään. Opettaja vilkaisi työpöydälleen, jossa edelleen odotti koskemattomana koepino, joka hänen oli ollut tarkoitus korjata aamun neljän opetuksesta vapaan tunnin aikana. Koepinon vieressä oli hiukan korkeampi pino lomakkeita, jotka opettajien piti täyttää oppilaistaan arviointikeskusteluiden avuksi. Nurmisella oli onneksi vain hiukan alle 200 oppilasta. Opettaja Virran tuli täyttää sama lomake 360 kertaan, sillä hän opetti lähes jokaista koulun oppilasta.  Nurminen katsoi oppilaita, jotka olivat rauhoittuneet pulpetteihinsa ja tuijottivat nyt Nurmista odottavina (mitä nyt pari näytti pelaavan kännykällä ja yhdellä pojalla oli joku puuha kesken viereisen pulpetin kaverin kanssa). Oppilaat näyttivät jotenkin vierailta, vaikka he olivat istuneet tässä luokassa jo kahden vuoden ajan, eikä Nurminen oikein erottanut heidän kasvojaan. Opettaja Nurmista ahdisti. Onneksi Nurmisella oli tähän ratkaisu. Hän kaivoi laatikostaan pinon lomakkeita ja alkoi jakaa niitä oppilaille. Ensimmäinen kysymys osui opettaja Nurmisen silmiin, kun eturivin poika nosti lomaketta tarkastellakseen sitä. ”Kuka minä olen?” (10/2012)

DIGINATIIVI

Diginatiiville elämää ilman matkapuhelimia, tietokoneita, tietoverkkoja, pelikonsoleita tai edes mikroaaltouuneja ei ole koskaan ollut. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi televisio-ohjelmat pitäisi katsoa lähetysaikaan (”Onhan meillä tallentava digiboksi.”), miksi tapaamispaikka pitäisi sopia etukäteen (”Mä soitan sulle sit et missä sä oot.”) tai miksi puhelimeen pitäisi vastata omalla nimellä (”Haloo?”). Diginatiivi ottaa uudet laitteet haltuunsa hetkessä, lataa valoa nopeammin uudelle täppärilleen Spotifyn, tuntee uusimmat matkapuhelinmallit ja tietää, mitkä ovat Youtuben maailmanlaajuisesti katsotuimmat videot. Diginatiivin vanhemmat tuijottavat teini-ikäistä ihmettään ihaillen.

Diginatiivi pyytää kaverikseen sosiaalisessa mediassa kaikki, joiden Converset hän on joskus nähnyt. Hän surffaa tuntitolkulla Facebookissa sivulta toiselle, kommentoi keskusteluihin nasevasti ”Homo”, ”LOL”, ”läski” tai ”kiinnostaa” ja vakoilee kaverin kaverin julkaisemia kuvia. Diginatiivien Facebookissa käymät keskustelut venyvät napakasta vuoropuhelusta huolimatta romaanimittaan. Illalla diginatiivi itkee ja uskoo olevansa lihava, koska vain kolmekymmentä on tykännyt hänen Facebookiin laittamasta kuvastaan – sen kauniimman/komeamman diginatiivin kuvasta on tykätty 54 kertaa.

Diginatiivi osaa etsiä tietoa Wikipediasta, Iltalehden sivulta ja tietenkin Youtubesta. Yhdelläkin hakusanalla pääsee Googlella aika pitkälle, jos ei ole kovin kriittinen tiedon oikeellisuuden suhteen.  Copy–Paste-menetelmä on diginatiiville tuttu, samoin monimutkaisten fonttien käyttö Wordissa. Muuten Wordin käyttö tuntuu monimutkaiselta ja vaatimukset tekstin asettelun suhteen ahdistavat häntä. Diginatiivi kokee monet kirjoitustehtävät turhina - miksi pitäisi keksiä pyörää uudelleen? Verkossahan on kaikki!

Diginatiivi uskoo lähes sokeasti olevansa turvassa. Hän ei tunne turvalliseen verkonkäyttöön liittyviä ohjeita. Hän nauraa päin naamaa, kun joku väittää hänelle, että diginatiivin tulevaa työnantajaa saattaa kiinnostaa, mitä hän on joskus julkiselle sivulle kirjoittanut. Diginatiivi pelästyy, kun hänen kuvansa onkin vuotanut väärälle sivulle ja joku on piirtänyt hänelle kuvaan Hitler-viikset.

Diginatiivin silmät leviävät ja hän kumartuu eteenpäin kiinnostuneena, kun joku aikuinen haluaa keskustella hänen kanssaan älypuhelimista tai Facebookista. Hän imee tietoa kuin sieni, kun oppitunnin aihe on erilaiset sosiaalisen median mahdollisuudet. Hän tarttuu koulutyöhönsä ennen näkemättömällä innolla, kun sen saa palauttaa blogiin tai tehdä videomuotoon.

Diginatiiveissa on potentiaalia ja tulevaisuus, mutta heitä ei saa jättää yksin. (9/2012)

JAAN:JAAT:JAAMME

Some-aktiivisten opettajien verkkokeskusteluissa nousee hyvin usein esille ajatus jakamisen kulttuurista, joka pitäisi saada kukoistamaan myös suomalaisten opettajien välillä. Välillä jopa tuntuu, että tuota ajatusta hoetaan kuin mantraa miettimättä asiaa sen enempää. Jotain pitäisi jakaa mutta mitä? Ja mitä se jakaminen on?

Ydinajatus jakamisen ideologiassa on se, että kun jaamme tekemämme työn, ei kaikkien tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Ideaalitilanteessa jokainen jakaa (verkkoon) tekemiään materiaaleja ja ideoita ja ottaa sieltä, mitä tarvitsee. Suomalainen opettaja tekee yleensä edelleenkin töitä yksi omassa luokassaan suljettujen ovien takana. Ovien avaaminen ja omien materiaalien levittäminen toisten opettajien silmien alle koetaan uhkana, ja opettajat tuntuvat pelkäävän kritiikkiä sekä omaa opetustaan että materiaalejaan kohtaan. Tosiasia taitaa kuitenkin olla, että kovimmat kriitikot nököttävät siellä pulpettien takana. Jakamisesta ei siis ainakaan kritiikin pelossa kannata kieltäytyä.

Jakamiseen liittyvistä keskusteluista minulle on päällimmäisenä jäänyt ajatus kahtiajaosta: materiaaliaan avoimesti jakavat opettajat haluavat kaikkien parasta ja ovat epäitsekkäitä, ja siitä kieltäytyvät taas itsekkäitä, tyhmiä ja jopa ahneita. Molemmissa näkökulmissa on kuitenkin puolensa.

Jos jakaa tuotoksiaan verkkoon, saattaa hyvällä foorumilla saada nopeastikin palautetta ja parannusehdotuksia omaan työhönsä. Kaikki siis hyötyvät. Suuret aineistopankit (joita suomalaisilla opettajilla ei siis vielä ole) ovat pelastus niinä hetkinä, jolloin ei ehdi suunnitella tunnille motivoivaa ohjelmaa tai kaipaa uusia ideoita. Sama toimii myös verkon ulkopuolella. Jaan tuotoksiani lähipiirin opettajille, jotka taas vuorostaan lähettävät töitään minulle, kun haluavat niin tehdä. Tähän jakamiseen liittyy sanomaton sääntö siitä, että toisen työtä saa muokata omaan käyttöön sopivaksi muttei levittää enää eteenpäin. Samalla periaatteella olen jakanut materiaaliani myös jonkin verran verkossa.  Me kaikki hyödymme.

Mitä sitten kannattaa oikeasti jakaa verkossa? Mielestäni olennaista on jakaa tietoa, taitoja ja ennen kaikkea vinkkejä, ei niinkään välttämättä materiaaleja. En näe valmiiden materiaalien jakamisessa suurtakaan hyötyä. Valmiita pilkkuharjoituksia ja matikankokeita löytyy jokaisesta oppikirjasta ja kaikilta muutaman vuoden töitä tehneeltä opettajalta pöytälaatikosta.

Oppimateriaalini on usein suunniteltu niin, että se tukee tekijän tapaa opettaa jotain asiaa. Itse esimerkiksi teen pitkiä diasarjoja laajoista kokonaisuuksista, ja niitä on toisen opettajan vaikea ymmärtää.  Yksittäistä, toisen tekemää harjoitusta voin hyödyntää opetuksessa, mutta jotta laajemmasta materiaalista saa hyödyn irti, pitää ymmärtää, miksi tässä tehdään niin kuin tehdään ja mihin kokonaisuudessa pyritään. Lisäksi jokainen ryhmä on erilainen, joten projekteja ja harjoituksia täytyy usein muokata ryhmiä varten.

Jotta jakaminen toimisi, tarvitaan myös luottamusta. Ensinnäkin tarvitaan luottamusta siihen, että jos annan jotain, saan myös jotain. Verkkomaailman ulkopuolellakin on valtavasti siipeilijöitä, jotka ottavat kaiken mutta eivät anna mitään. Sellainen jakaminen ei ole motivoivaa. Jakamisen ideologian sanoman leviäminen tietenkin auttaisi, koska silloin jokainen jakaja olisi myös antaja. Verkossa vastaanottajat ovat tuntematon massa, johon on vaikea luottaa.  Toiseksi tarvitaan luottamusta siihen, että kukaan ei yritä hyötyä taloudellisesti ilmaiseksi saamillaan materiaaleilla. Tekijänoikeutta voi olla vaikea todistaa materiaalista, joka on ollut jaossa verkossa tuhansille käyttäjille.

Opettajat jakavat materiaalejaan nihkeästi varmasti myös siitä syystä, että usein ne – suoraan sanoen - rikkovat tekijänoikeuslakeja. Niissä on verkosta poimittuja kuvia, kirjoista skannattuja katkelmia ja kuvituksena karttoja suoraan jostain kirjasta. Ei sellaisia materiaaleja voi levittää verkossa.

Kun teen materiaalia, teen silloin luovaa työtä. Tässä prosessissa voisin verrata opettajaa vaikka runoilijaan tai säveltäjään. Minkään muun luovan alan ammattilainen ei (pääsääntöisesti) jaa työtään ilmaiseksi koko maailmalle. Työllä on tekijänsä ja arvonsa, ja sitä ei saa unohtaa. Teen materiaalia vapaaehtoisesti – yhtä hyvin voisin olla tylsä ja käyttää vain valmiita, kirjoista poimittuja juttuja ja päästä helpommalla.

En pidä tuotoksistani kiinni kynsin ja hampain, kuten jo yllä kerroin, mutta en myöskään vähättele niiden taloudellista arvoa. Olen seurannut keskustelua myös kaupallisen oppimateriaalintekijän näkökulmasta. Se, että suhtaudun kriittisesti jakamisen ideologian suitsuttamiseen, ei kuitenkaan johdu siitä, että hyöty materiaaleistani on joskus näkynyt myös pankkitililläni. Jokainen harjoitus tai koe, jonka kustantaja on pyytänyt minua tekemään, on vaatinut paljon lisätöitä. Yksikään tekemäni materiaali ei siis ole sellaisenaan ollut kelvollinen myytäväksi. Ne materiaalit, joita teen omia tuntejani ajatellen, teen ajattelematta rahaa. Joskus ne sopivat muokattuina myös kustannettaviksi, joskus taas eivät. Sillä ei mielestäni kuitenkaan ole tekemistä jakamisen kanssa. Myös kaupalliselle materiaalille on kysyntää ja tulee olemaan kysyntää, eikä sitä pidä väheksyä.

  Ennen kaikkea jakamisen pitäisi mielestäni olla keskustelua. Opettajien pitäisi kertoa toisilleen avoimesti, mitä luokkahuoneissaan puuhaavat ja miten projektit ovat onnistuneet tai epäonnistuneet. Keskustelun kautta voimme oppia paljon. (11/2011)

KÖKKÖLÄN KOULUSTA PÄIVÄÄ

Kuvitteellisessa Kökkölän koulussa on kymmenen opettajaa ja rehtori. Rehtori on innokas puuhanainen, joka toivoo, että Kökkölänkin koulu olisi ajassa kiinni. Hän yrittää järjestää opettajille koulutusta ja repiä vähistä rahoista uusia laitteita koululle. Naapurikoulun opettajat ovat hiukan kateellisiakin tästä rehtorista, koska heidän koulunsa rehtori ei ole tällaisista asioista lainkaan kiinnostunut.

          Kymmenestä Kökkölän opettajasta kahdella on jonkinlainen visio siitä, miten sähköisiä oppimisalustoja, läppäreitä, Facebookia ja älytauluja voisi ehkä hyödyntää. He tarttuvat innokkaasti toimeen ja ovat aktiivisia koulutuksissa kävijöitä. He oppivat uudet järjestelmät helposti ja näkevät vaivaa ja kehittävät opetustaan jatkuvasti.

          Viisi Kökkölän opettajaa haluaisi kovasti olla mukana kehityksessä. He ottavat ruutuvihkonsa mukaan koulutuksiin ja yrittävät epätoivoisesti kirjata ylös, mistä napista ohjelma menee päälle ja mitä pitää tehdä, kun älytaulu ei reagoi kynän kanssa. Yleensä he putoavat kärryiltä viiden minuutin päästä koulutuksen alkamisesta. Jos koulutuksesta jääkin jotain mieleen, eivät nämä opettajat oikein keksi, miten opittua taitoa voisi hyödyntää omassa opetuksessa. Lopulta he tyytyvät palaamaan vanhojen kalvojensa pariin ja unohtavat vuoden kuluessa sen, mitä koulutuksissa oppivat. 

           Yksi Kökkölän opettajaa murjottaa aina sivussa, kun aletaan puhua tietokoneista tai muista vempaimista. Opettaja on pakotettu kolmen vuoden väsytystaistelun tuloksena viimein käyttämään sähköpostia, mutta joka päivä hänen ei tarvitse sitä mielestään tietenkään lukea. Sähköinen reissuvihkojärjestelmä on vähintäänkin kyseenalainen keksintö Facebookista puhumattakaan.  

           Yksi opettaja on sitä mieltä, että kaiken maailman wikit ja Moodlet ovat turhia, koska opettajahan on se, joka oppilaita opettaa. Sen kun kirjoitetaan asiat taululle ja tadaa - oppilas oppii ne, jos vain viitsii kuunnella. Sähköposti on opettajan mielestä kiva keksintö, ja sähköisen reissuvihon käyttökin jo sujuu häneltä joten kuten. Tämä opettaja osallistuu kyllä kaikkiin pakollisiin koulutuksiin mutta käyttää ajan tehokkaasti korjaamalla edellisen tunnin pistokokeita. Hän luottaa siihen, että lopulta palataan hyvään, vanhaan malliin ja unohdetaan hömpötykset. 

           Yksi Kökkölän opettajista yrittää olla mahdollisimman hiljaa, kun tulee koulutuksista tai uusista laitteistoista puhetta. Kukapa sitä nyt jaksaisi mitään ylimääräistä tehdä. Ainakaan ei kannata osoittaa muille omaa tyhmyyttä ja paljastaa, ettei edes tiedä, mitä TVT tarkoittaa.

Koulutus ei kannata, ellei ole innostuksen siementä, joka voi itää - hyvässä koulutuksessa siemen voidaan kyllä kylvää, ja innokkaat raivaajat voivat vetää perässään niitä, jotka epäröivät.

Innostus ei riitä, ellei koulutus ota huomioon kohderyhmän tasoa - jos tietokone on mörkö, kannattaa tutustua siihen ensin, ettei se enää pelota.

Muutosta ei tapahdu, ellei muisteta, että myös jokainen opettaja on oppija.

Kyllä Kökkölän koulussa on työsarkaa! (8/2011)

KOULUN TUOKSU

Kesällä koulun voi kuulla. On ihana olla yksin suuressa rakennuksessa, joka yleensä on täynnä elämää. Kesäaurinko paistaa tyhjiin käytäviin, joiden naulakoissa roikkuu siellä täällä oppilaiden unohtamia pipoja ja lapasia. Ilmassa tuoksuu pöly ja lattiavaha, jota on levitetty heti loman alettua luokkien ja käytävien lattioihin. Kaikki on niin kovin tuttua mutta silti outoa. On outoa kävellä yksin hiljaisessa koulussa käytäviä, joita on kävellyt sadat kerrat metelin ympäröimänä. Tuttu luokka näyttää vieraalta, kun normaalisti tavaraa pursuava pöytäni on tyhjä, seiniltä on poistettu edellisen vuoden oppilastöitä ja viherkasvit on viety evakkoon opettajainhuoneeseen siinä toivossa, että joku paikalle kesän aikana eksyvä tajuaisi antaa niille vettä. Luokan lukujärjestyksen paikalla lukeeHauskaa kesää. 

Pari viikkoa koulu saa vielä levätä, mutta jossain pääni sopukoissa pyörii jo ajatuksia siitä, mitä syksy tuo tullessaan. Kahden viikon päästä kuhina alkaa taas. Kaikki käynnistyy kuten on joka syksy käynnistynyt ja tulee käynnistymään. Koululla kuhisevat ihmiset löytävät oman paikkansa ja tekevät jokaisesta päivästä toisesta poikkeavan. Opettajainhuoneessa leijailee taas kahvin tuoksu ja tyttöjen vessassa hiuslakka. Koulupäivä tuoksuu useaan kertaan kierrätettyjen kirjojen pölyltä, innokkaasti deodoranttia käyttävältä teini-ikäiseltä, ruokalan maksalaatikolta ja hyvällä onnella kotitaloustunneilla leivotuilta pullilta. Tuoksu sekoittuu äänten sekamelskaan, joka vaimenee vasta, kun viimeisetkin oppilaat ovat iltapäivällä lähteneet kotiin. 

Koulu tuoksuineen odottaa minua ja muita, jotka herätämme sen taas pian henkiin. Siitä alkaa taas koulun vuosi. (7/2011)

ÄLYTAULU KÄYTTÖÖN

Älytaulu on kallis kapistus, jota ei kannata käyttää vain valkotauluna. Koska valmiita materiaaleja, jotka hyödyntäisivät älytaulun ominaisuuksia, on ainakin SmartBoard-taululle tarjolla lähes olematon valikoima (ja nekin pääosin englanniksi, mikä ei ainakaan äikäntunneilla oikein palvele käyttöä), on taulua käyttävän opettajan pakko tarttua toimeliaasti tietokoneeseen ja vääntää materiaaleja itse. Jottei jokaisen opettajan tarvitsisi kiivetä varpaat edellä puuhun, listasin muutamia esimerkkejä, miten itse älytaulua olen hyödyntänyt valtavaa tietoteknistä osaamista. Mukaan mahtui myös yksi tutun opettajan hyödyntämä tapa.

1. Materiaalin teksteihin ja kuviin on kätevä liittää valmis linkki asiaan kuuluvaan verkkomateriaaliin. Esimerkiksi runotekstin voi liittää tekstistä sävellettyyn lauluun, joka löytyy Youtubesta, tai Runebergin kuvassa voi olla suora linkki sivuille, joissa esitellään Runebergin kotitaloa. Kun kuvaa tai tekstiä painaa, lävähtää esiin haluttu sivu – aikaa säästyy!

2. Oppilaat osallistuvat innokkaasti aina, kun on mahdollisuus päästä älytaulua käyttämään. Teetän usein tehtäviä, joissa taululla näkyy teksti, josta etsitään tiettyjä asioita (esimerkiksi persoonamuotoisia verbejä). Kun oppilas löytää vastauksen, hän saa käydä taululla alleviivaamassa sen. Yleensä oppilaani saavat ryhmänä ratkaista tehtävän niin, että taululle saa tulla ilman erillistä lupaa, ja he saavat myös korjata vääriä vastauksia, jos sellaisen huomaavat.

3. Rakennan isot oppikokonaisuudet pitkiksi diasarjoiksi. Esimerkiksi sijamuodoista olen tehnyt pitkän diasarjan, jossa välillä on tietoa sisältäviä dioja, välillä harjoituksia (tai ohjeita tehdä joku tietty harjoitus harjoituskirjasta). Kun tunti loppuu, merkitsen vain ylös, mihin diaan jäätiin ja jatkan siitä seuraavalla tunnilla. Aikaa ei kulu turhaan tiedostojen kanssa säätämiseen.

4. Visuaalisuus on itselleni erittäin tärkeä juttu. Myös oppilailta saamani palautteen perusteella visuaalisuuteen kannattaa panostaa. Diasarjoja tehdessä kannattaa yhteen diaan laittaa vain vähän tekstiä ja kuvittaa mahdollisuuksien mukaan se aiheeseen liittyvillä kuvilla. Itse valitsen dian tausta(väri)n niin, että se tukee myös oppimista ja asioiden hahmottamista. Esimerkiksi eri sanaluokkiin liittyvät diat ovat erivärisiä: kun käsitellään verbejä, tausta on pinkki, ja kun siirrytään numeraaleihin, taustan väri onkin vihreä. Uskon, että kun dian ilme muuttuu, oppilas tajuaa helpommin, että kyseessä on eri asia kuin mistä aiemmin puhuttiin.

5. Taululla on helppoa teettää erilaisia luokittelutehtäviä. Esimerkiksi kaunokirjallisuuden lajityyppejä harjoitellaan tunnilla lajittelemalla kuvia taululla. Yksi oppilas saa tulla koneenkäyttäjäksi ja muu luokka ohjaa häntä. Koneenkäyttäjä siirtää sormellaan kuvia oikeisiin laatikoihin luokan ohjeen mukaan. Yleensä en tällaisissa tehtävissä kerro, mikä lajittelun idea on – oppilaiden täytyy se ryhmänä keksiä! Samalla periaatteella voi tehdä tehtäviä, joissa pitää yhdistää käsite ja selitys tai vaikka englanninkielinen sana ja suomennos. Tällaisen tehtävän tekeminen ei vaadi tietoteknistä osaamista. Ainakin Smartin Notebook-ohjelmassa jokainen diaan lisätty asia on irrallinen, liikuteltava elementti, ellei sitä lukitse paikoilleen. Kuvat tai sanat vain taululle ja oppilaat töihin!

6. Taulukko, jossa voidaan peittää ruutu ja avata se kosketuksella, on kätevä kieliä/kielen asioita käsiteltäessä. Tarkastaminen on helppoa, kun ruutua napauttamalla oikea vastaus aukeaa eikä opettajan tarvitse aina kirjoittaa joka kohtaa erikseen.

7. Tuttu matikanopettaja tallentaa älytaululle tekemänsä laskut videoiksi. Näitä videoita voi sitten hyödyntää seuraavalla kurssilla, jolloin opettajan ei tarvitse olla selin opiskelijoihin vaan kontakti säilyy paremmin. Lisäksi videoita voidaan julkaista verkossa, jotta opiskelijat voivat niiden avulla kerrata seuraavalle tunnille.

8. Aina ei ole aikaa/mahdollisuutta mennä atk-luokkaan tekemään sähköisiä harjoituksia eikä ainakaan meidän koulussamme ole luokissa useita tietokoneita, jotta tällaisia harjoituksia voisi luokissa tehdä. Joskus on kiva maustaa tuntia parilla sähköisellä harjoituksella, joita ratkotaan yhdessä älytaululla. Esimerkiksi Opitissa on myös paljon pelejä, joita voidaan pelata jakamalla luokka kahteen joukkueeseen.

Älytaulun valtti verrattuna tavalliseen valkokankaaseen on ehdottomasti se, että opettaja pääsee irti tietokoneesta ja saa paremman kontaktin oppilaisiin. Tietokonetta vai tarvittaessa hallita lähes täysin taulun avulla. Eipä tarvitse myöskään kyyristellä sen piirtoheittimen äärellä ja mumista päin kalvoja. (5/2011)

PIIRTOHEITTIMIEN JOUKKOPAKO

Koulussamme tehtiin pari vuotta sitten remontti, jonka yhteydessä asennettiin luokkiin uudet tietokoneet, dokumenttikamerat, videotykit ja muut vimpaimet. Kun koulu taas elokuussa 2009 alkoi, alkoi samalla piirtoheittimien vaeltelu. Ohjeiden mukaan piirtoheittimiä poistettiin luokista käytäville odottamaan poiskuljetusta ja samaa vauhtia opettajat raahasivat rakkaita heittimiään takaisin luokkiin. Minä onnistuin piilottamaan piirtoheittimen (ihan vain varmuuden vuoksi) luokan nurkkaan ja sain sen pitää.

Puolet perinteisestä liitutaulusta oli uhrattu uudelle, valkoiselle hökötykselle. Vaikka piirtoheittimeni halusinkin pitää, suhtauduin silti uuteen tulokkaaseen kiinnostuneesti. Alkusyksystä jokainen opettaja osallistui noin tunnin mittaiseen pikakoulutukseen taulun käytöstä. Totesin, että hökötyshän näyttää toimivan ihan kivasti. Taulun käyttö ei ole vaikeaa, kunhan uskaltaa sitä rohkeasti kokeilla! Kovin helposti sitä ei rikki tai sekaisin saa.

Heti alusta alkaen aloin muokata vanhoja materiaalejani sähköiseen muotoon ja heitellä kalvoja roskiin. Onneksi olin tallentanut tekemäni kalvopohjat sähköisessä muodossa. Koulussamme on SmartBoard-merkkiset taulut, joihin kuuluu niiden käyttöön erikseen suunniteltu Notebook-ohjelma. Notebook on esimerkiksi PowerPointiin verrattuna todella yksinkertainen ja mahdollistaa älytaulun tehokkaan käytön – sen käyttö oli myös helppo oppia ja ohjelman saa ladata kotikoneellekin ilmaiseksi, jos töissä on taulu käytössä. Vuoden kuluessa tein myös paljon uutta, älytaululle suunniteltua materiaalia, ja sain kutistettua kalvokansioideni määrän neljästä yhteen. Vanhan materiaalin muokkaaminen älytaulukäyttöön sopivaksi vei loppujen lopuksi hyvin vähän aikaa. Word-dokumentista heittelin kopioimalla tekstit Notebookiin, jaoin ne eri dioille ja lisäsin kuvia ja taustavärejä.

Nyt kytkisin itseni ketjuilla luokkani ovensuuhun, jos Smartiani tulisi joku luokasta hakemaan. Kalvosulkeisten aika on ohi toivottavasti lopullisesti. Taulusta tykkäävät kaikki luokassa aikaa viettävät – siis sekä minä että oppilaat. Keräsin palautetta kuluneesta lukuvuodesta seiskaluokkalaisilta, ja aika monen paperissa mainittiin älytaulu ja sille tehdyt materiaalit. Erityisesti oppilaat tykkäsivät taulun materiaalien visuaalisuudesta. Monen paperissa mainittiin, että on kiva, kun diat ovat värikkäitä ja niitä on kuvitettukin. Vuorovaikutteisien tehtävien tekijöiksi riittää oppilaita jonoksi saakka. Lähes jokainen oppilas on halunnut edes kerran tunnin jälkeenkin jäädä kokeilemaan taulua. Itse nautin siitä, etten ole pöytäni takana jumissa vaan saatan seistä luokan edessäkin huitomassa Kohtalon kourallani, kuten oppilaat Smartin käytön avuksi tarkoitettua irtokättä kutsuvat.  

Olen parhaani mukaan innostanut kollegoitakin käyttämään taulua. Koulussamme on viitisentoista älytaulua, joista osa seisoo lähes käyttämättöminä. Yritän jakaa vinkkejä, motivoida ja autan aina, kun apua halutaan. Itse en ole kaivannut taulun käyttöä tukevaa taustayhteisöä, jonka tarpeellisuudesta on puhuttu (esimerkiksihttp://kosketustaulu.wordpress.com/2011/04/09/15/). Joillekin opettajille tällainen taustayhteisö on välttämätön – itse olen innostunut ja oppinut ennen kaikkea oman mielikuvitukseni ja rohkeuteni avulla. Kokeilemalla oppii!

Mitä tapahtui sille piirtoheittimelle? Helmikuussa koulussamme kävi vierailijoita, joilla oli aineistoa kalvoilla. ”Miten vanhanaikaiselta se kuulostaakaan!” vaahtosivat opettajainhuoneessa saman opettajat, jotka kilvan pelastivat omia heittimiään kaksi vuotta aikaisemmin. Piirtoheittimeni lähti käyttöön (koska taisi olla ainoa piirtoheittimien joukkopaosta selvinnyt yksilö) eikä ole tähän päivään mennessä tullut takaisin. Enpä ole sitä kaivannutkaan. (3/2011)