WIKITTELYÄ

Olen kyllästynyt posterityyppisten ryhmätöiden teettämiseen. Ryhmät riitelevät, kuka joutuu piirtämään otsikon, kuka kirjoittamaan tekstin ja kuka saa pyöritellä peukaloitaan ja keikkua tuolilla. Jos ryhmät saa valita itse, joukossa on hyvin todennäköisesti se porukka, joka saa kahdessa tunnissa aikaiseksi vain piirroksen, joka ei liity mitenkään työn aiheeseen. Tieto työhön kopioidaan suoraan kirjasta tai - vielä kätevämmin - tulostetaan suoraan koneelta ankaran copy-paste-työskentelyn jälkeen. Tiedon prosessointi jää sivuseikaksi ja vain harvan harvaan päähän jää edes oman ryhmän aiheesta mitään mieleen. Tilanne oli toinen muinaisajalla ennen verkkoa, kun muistan itsekin hakeneeni tietoa ihka oikeasta kirjastosta tekeillä olevaan ryhmätyöhön.

Käytän yleensä parin viikon tunnit seiskaluokkien kanssa siihen, että pähkimme, mikä se verkko on, miten tietoa sieltä voi löytää ja mitkä ovat verkon edut tietokirjaan nähden ja toisin päin. Edellisinä vuosina olen kytkenyt tiedonhaun harjoittelun ryhmätyönä tehtävän esitteen tekemiseen. Tänä vuonna tehtiin toisin.

En todellakaan ole mikään erilaisten verkkosovellusten ekspertti. Siksipä wikimaailmaan tutustuminen vei hiukan aikaa. Lopulta valitsin projektin työkaluksi helpoimman mahdollisen alustan, joka löytyi osoitteestawww.jottit.com . Joka luokalle loin oman sivun, jolle tuli tiivistetyt työskentelyohjeet sekä linkit aiheiden mukaan nimetyille alasivuille. Sivut suojattiin salasanoilla. Jotta hommasta olisi tiedonhaun harjoittelun lisäksi tiedollistakin hyötyä, valitsin uskonnonopettajan kanssa yhdessä aiheeksi maailman uskonnot - niitä kun juuri uskonnossa käsiteltiin.

Kun tiedonhaun teoriaa oli pyöritelty luokassa tarpeeksi, esittelin luokassa, miten systeemi toimii ja mitkä ovat työskentelyn säännöt. Yksi tunti käytettiin siihen, että jokainen pääsi aloittelemaan työskentelyä atk-luokassa ja saatoin varmistaa, että kaikki osasivat päivitykset tehdä. Sen jälkeen pallo oli oppilailla: viikon päästä tarkastaisin tuotokset.

Kuluneen viikon aikana joku yksinäinen sankari kävi lisäilemässä sivuille omiaan, mutta vähemmän lempeän puhuttelun jälkeen homma sujui hienosti. Tuloksena on kolme sivustoa, joihin on koottu tarpeellinen tieto maailman isoista uskonnoista. Olen nyt oppilaiden kyvyistä vaikuttuneena käynyt harva se päivä ihailemassa tuotoksia ja mainostanut niitä koulumme muille opettajille. Edes sivustolla käytettävä HTML-kieli ei tuottanut ongelmia, vaikka sitä aluksi pelkäsinkin.

Tänään kävin luokkien kanssa palautekeskustelua projektista ja katsoimme yhdessä tuotoksia (sekä tietenkin niiden lähdemerkintöjä). Kaikki oppilaat olivat innoissaan työskentelymuodosta ja halusivat ehdottomasti tehdä vastaavia projekteja jatkossakin. Heidän mukaansa homma sujui hyvin, koska työtä sai tehdä, kun siihen aikaa oli - ja koska samaan aikaan saattoi facebookata ja kuunnella musiikkia.

Käsin tekemisellä ja kasvokkain kommunikoinnilla on paikkansa ja aikansa. Aikansa on myös sillä, että niitä postereita ei nykerretä tunneilla vain siksi, että niitä on aina tehty, vaan tartutaan rohkeasti uusiin välineisiin. Ehkä ensi vuonna sitten kokeilemme sitä bloggausta. (3/2011)

BLOGIÄHKYÄ

Aktiivinen bloggaaja kirjoittaa tekstin aiheesta kuin aiheesta: Sisustusblogisti esittelee kuvissa viidestä eri näkökulmasta kirpparilta löytämäänsä vanhaa kahvikuppia. Muotiblogisti kirjoittaa neljän kappaleen mittaisen selostuksen siitä, mistä Helsingistä voi löytää kivoimmat sukkahousut. Aina ajan hermolla -blogisti bloggaa päivän merkittävistä uutistapahtumista ainakin kaksi postausta joka päivä - jos postauksia ei tarpeeksi tiheään tule, alkavat lukijat huolestua bloggaajan henkisestä ja fyysisestä kunnosta, ja jos oikein huonosti käy, he lopettavat blogin seuraamisen.

Se ei ole verkonkäyttäjä eikä mikään, jos ei blogia kirjoita! Tällainen ajatus ainakin heräsi, kun surffailin taas kerran blogiviidakossa etsiskelemässä mielenkiintoisia blogeja, joita olin joskus muinoin seuraillut mutta joiden seuraaminen oli sitten jäänyt ajanpuutteen vuoksi. Blogeja on verkossa varmasti miljoonia, ja niiden joukossa jos minkälaista helmeä ja murikkaa.  Yritä sieltä sitten löytää ne helmet. Vielä tuskaisempaa on, jos on kiinnostunut useasta eri aihepiiristä. Haluaisin lukea opetustyöhöni liittyviä blogeja. Mielelläni seuraisin muutamaa parasta (eli noin viittätoista suomalaista ja kahtakymmentä englanninkielistä) sisustusblogia. Käsityöblogeja olisi kiva seurailla, jos vaikka innostuisin joistain uusista neulemalleista, ja ruokablogia tai kahta on seurattava ihan vain sen vuoksi, että perheessä edes joskus syötäisiin muutakin kuin jauhelihakeittoa. Näiden lisäksi täytyy tietenkin seurata kaikkien tosielämästä tuttujen bloggaajien blogeja - ihan kohteliaisuudestakin. Blogien seuraaminen on siis aika aikaavievää puuhaa. Se on kuulkaas hirvittävä urakka työssäkäyvälle ihmiselle!

Ymmärrän, että bloggaaja, jolla on runsaasti seuraajia, jaksaa kirjoitella blogiinsa päivittäin. Blogissa on paljon mahdollisuuksia, ja esimerkiksi päiväkotiryhmien blogit ovat hieno tapa hyödyntää niitä tiedonkulun ja vuorovaikutuksen lisäämiseen. Hyvä bloginpitäjä saattaa hyötyä teksteistään jopa rahallisesti, ja useille blogit ovat työimagon vuoksi välttämättömiä. Olen kuitenkin miettinyt, miten ihmeessä se bloggaaja, jonka tekstejä seuraa vain kolme parasta kaveria, jaksaa nähdä vaivan. Onko kyse epätoivoisesta yrityksestä saada kaksi minuuttia verkkojulkisuudessa tai tarve todistaa maailmalle, että minäkin osaan tämän? Entä mitä tapahtuu niille blogeille, joita kukaan ei enää päivitä, joiden salasanat ovat unohtuneet jo kaikilta ja joiden tekstit ovat ehkä enää vain häpeää nostattava muistomerkki jostain menneestä jopa kirjoittajalleen? Uusia blogeja synnytetään päivittäin, mutta vanhoja ei kukaan tunnu hautaavan.

Minullakin on muuten blogi. Nimen keksiminen vei niin kauan aikaa, että en jaksanut perehtyä asiaan enempää. Lopullisesti homma tyssäsi siihen, etten keksinyt, mistä aihepiiristä blogia haluaisin oikeasti pitää. Ketään ei varmaankaan kiinnostaisi lukea blogia, jossa vuoropäivin postaisin kakkuresepteistä, oppikirjoista, saippuanvalmistuksesta, älytauluista, lastenhoidosta, kaunokirjallisuudesta ja kanarialinnuista. No nimestä tuli aika kiva ja olen tyytyväinen myös sivun ulkonäköön - kaksi vuotta se on nyt nököttänyt verkossa odottamassa ilman yhtäkään tekstiriviä. Ehkä sitten jonain päivänä jotain sinne kirjoitan. Ensin yritän kuitenkin keksiä, mitä sanottavaa minulla oikeasti olisi.

 Tätähän ei siis voida luokitella blogitekstiksi? (3/2011)