Alle 10-vuotiaana haaveilin, että joskus olisi olemassa niin pieni tietokone, että se mahtuisi taskuun. Mietin iltaisin sängyssä ennen nukahtamista, kuinka hienoa olisi pelata jotain peliä sellaisella pienellä tietokoneella. Tietokoneessa voisi olla myös televisio mukana. Se oli Commodore 64 -koneiden ja elektroniikkapelien kulta-aikaa. Qwerty-näppäimistön toteuttaminen minitietokoneeseen tuntui kuvitelmissani liian haastavalta, joten epäilin, ettei tuollaista tietokonetta koskaan tulisi.
25 vuotta myöhemmin se on lähes jokaisen suomalaisen yläkouluikäisen taskussa.
Kun peruskouluikäisenä tein esitelmiä, marssin lähikirjastoon. Osasin mennä käsikirjaston puolelle ja selailin siellä tietosanakirjasarjoja ja muita tietokirjoja. Jos aihe oli vaikea, kysyin tutulta kirjastonhoitajalta apua. Joskus maksoin valokopioista, jottei painavimpia kirjoja tarvinnut raahata kotiin tai kopioida käsikirjaston aineistoa käsin vihkoon.
25 vuotta myöhemmin se kirjasto on lähes jokaisen suomalaisen yläkouluikäisen taskussa.
Kun tein kouluun esitelmää, kaivoin esille hienon sähkökirjoituskoneen. Harvoilla oli kirjoituskonetta, jossa oli jopa korjausnauha valmiina. Teksti tuli ensin näkyviin pienelle ruudulle, ja painamalla Enter kone räpätti tekstin paperille. Kuvat esitelmään leikkasin lehdestä tai piirsin paperin läpi.
25 vuotta myöhemmin se kirjoituskone on lähes jokaisen suomalaisen yläkouluikäisen taskussa.
On tärkeää osata lukea tietosanakirjoja, piirtää käsin jotain tai osata kysyä kirjastonhoitajalta neuvoa. Ennen ne olivat välttämättömiä välineitä oppimiseen. Enää ne eivät sitä ole.
25 vuoden päästä joku tämän päivän peruskoululainen luultavasti ihmettelee, miksi koulussa piti mustavalkoisista monisteista leikata ja liimata vihkoon kasvien kuvia, miksi reseptit piti lukea kirjasta tai miksi tutkielmat piti palauttaa printattuina paperille. Niin, kuvitelkaa - paperille!
Tätä minäkin välillä mietin jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti