BLOGIÄHKYÄ

Aktiivinen bloggaaja kirjoittaa tekstin aiheesta kuin aiheesta: Sisustusblogisti esittelee kuvissa viidestä eri näkökulmasta kirpparilta löytämäänsä vanhaa kahvikuppia. Muotiblogisti kirjoittaa neljän kappaleen mittaisen selostuksen siitä, mistä Helsingistä voi löytää kivoimmat sukkahousut. Aina ajan hermolla -blogisti bloggaa päivän merkittävistä uutistapahtumista ainakin kaksi postausta joka päivä - jos postauksia ei tarpeeksi tiheään tule, alkavat lukijat huolestua bloggaajan henkisestä ja fyysisestä kunnosta, ja jos oikein huonosti käy, he lopettavat blogin seuraamisen.

Se ei ole verkonkäyttäjä eikä mikään, jos ei blogia kirjoita! Tällainen ajatus ainakin heräsi, kun surffailin taas kerran blogiviidakossa etsiskelemässä mielenkiintoisia blogeja, joita olin joskus muinoin seuraillut mutta joiden seuraaminen oli sitten jäänyt ajanpuutteen vuoksi. Blogeja on verkossa varmasti miljoonia, ja niiden joukossa jos minkälaista helmeä ja murikkaa.  Yritä sieltä sitten löytää ne helmet. Vielä tuskaisempaa on, jos on kiinnostunut useasta eri aihepiiristä. Haluaisin lukea opetustyöhöni liittyviä blogeja. Mielelläni seuraisin muutamaa parasta (eli noin viittätoista suomalaista ja kahtakymmentä englanninkielistä) sisustusblogia. Käsityöblogeja olisi kiva seurailla, jos vaikka innostuisin joistain uusista neulemalleista, ja ruokablogia tai kahta on seurattava ihan vain sen vuoksi, että perheessä edes joskus syötäisiin muutakin kuin jauhelihakeittoa. Näiden lisäksi täytyy tietenkin seurata kaikkien tosielämästä tuttujen bloggaajien blogeja - ihan kohteliaisuudestakin. Blogien seuraaminen on siis aika aikaavievää puuhaa. Se on kuulkaas hirvittävä urakka työssäkäyvälle ihmiselle!

Ymmärrän, että bloggaaja, jolla on runsaasti seuraajia, jaksaa kirjoitella blogiinsa päivittäin. Blogissa on paljon mahdollisuuksia, ja esimerkiksi päiväkotiryhmien blogit ovat hieno tapa hyödyntää niitä tiedonkulun ja vuorovaikutuksen lisäämiseen. Hyvä bloginpitäjä saattaa hyötyä teksteistään jopa rahallisesti, ja useille blogit ovat työimagon vuoksi välttämättömiä. Olen kuitenkin miettinyt, miten ihmeessä se bloggaaja, jonka tekstejä seuraa vain kolme parasta kaveria, jaksaa nähdä vaivan. Onko kyse epätoivoisesta yrityksestä saada kaksi minuuttia verkkojulkisuudessa tai tarve todistaa maailmalle, että minäkin osaan tämän? Entä mitä tapahtuu niille blogeille, joita kukaan ei enää päivitä, joiden salasanat ovat unohtuneet jo kaikilta ja joiden tekstit ovat ehkä enää vain häpeää nostattava muistomerkki jostain menneestä jopa kirjoittajalleen? Uusia blogeja synnytetään päivittäin, mutta vanhoja ei kukaan tunnu hautaavan.

Minullakin on muuten blogi. Nimen keksiminen vei niin kauan aikaa, että en jaksanut perehtyä asiaan enempää. Lopullisesti homma tyssäsi siihen, etten keksinyt, mistä aihepiiristä blogia haluaisin oikeasti pitää. Ketään ei varmaankaan kiinnostaisi lukea blogia, jossa vuoropäivin postaisin kakkuresepteistä, oppikirjoista, saippuanvalmistuksesta, älytauluista, lastenhoidosta, kaunokirjallisuudesta ja kanarialinnuista. No nimestä tuli aika kiva ja olen tyytyväinen myös sivun ulkonäköön - kaksi vuotta se on nyt nököttänyt verkossa odottamassa ilman yhtäkään tekstiriviä. Ehkä sitten jonain päivänä jotain sinne kirjoitan. Ensin yritän kuitenkin keksiä, mitä sanottavaa minulla oikeasti olisi.

 Tätähän ei siis voida luokitella blogitekstiksi? (3/2011)